Olavo Bilac oli brasilialainen runoilija, esseisti ja toimittaja, joka syntyi Rio de Janeirossa päivä kuin tänään vuonna 1865. Muistan tai löydän sen tällä runojen valikoima hänen muistoonsa.
Olavo Bilac
Jo pienestä pitäen hän omistautui journalismi ja perusti lehdet Cicada y Melko. Häntä pidetään yhtenä maansa tärkeimmistä runoilijoista yhdessä Alberto de Oliveiran ja Raimundo Correian kanssa. Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1888. Se oli kirja nimeltä poetries jota seurasi kronikat, luennot sekä lasten ja opetusteokset. Hän toimi myös julkisissa viroissa ja oli yksi järjestön perustajista Brasilian kirjallisuusakatemia. Hänen postuumityönsä oli Iltapäivällä ja julkaistiin vuonna 1919.
runoja
Maanpako
Sinä et rakasta minua enää? Hyvä! lähden maanpaossa
ensimmäisestä rakkaudestani toiseen rakkauteen, jonka kuvittelen...
Hyvästi lihaa rakastava jumalallinen petturi
unelmistani, näkemiin kaunis rakastettu vartalo!
Sinussa, kuin laaksossa, nukahdin humalassa
unessa rakkaudesta keskellä tietä;
Haluan antaa sinulle viimeisen pyhiinvaeltajan suudelmani
kuin joku, joka jättää kotimaan karkotettuna.
Hyvästi, tuoksuva ruumis, lumoukseni kotimaa,
pehmeiden höyhenten pesä ensimmäisestä idylistäni,
puutarha, jossa tehtiin kukkia, ensimmäinen suudelmani itki!
Hei hei! Sen toisen rakkauden täytyy tehdä minut niin katkeraksi,
kuin leipä, joka syödään kaukana, maanpaossa,
vaivattu jäillä ja kostutettu kyynelillä.
Turhamaisuus
Sokea, kuumeinen, unettomuus, hermostunut itsepäisyys,
taiteilija kiillottaa kaivatun säkeen marmoria:
haluat sen sykkivän, halua sen innostuvan,
hän haluaa täyttää marmorin tuskan vapinaa.
Hän voittaa urhoollisesti rohkealla tavalla;
taistele, loista ja työ loistaa valmiina:
- «Maailma, jonka käsilläni nappasin tyhjästä!
Työni tytär!-Se loistaa päivänvalossa.
"Täynnä tuskaani ja polttaa kuumeessani,
sinä olit karkea kivi; Annoin sinulle syvän kiillon
ja viimeistele puolesi kultasepänhoidolla.
Voin toivoa, koska sinä elät, rauhallista kuolemaa."
Ja kuvittele, että hän vierähtää uupuneena maailman juurella,
ja oi turhamaisuutta, sortuu hiekanjyvän viereen.
Uusi elämä
Jos samoilla palavilla silmillä,
kutsut minut samaan ikivanhaan iloon,
tappaa menneiden tuntien muisto
jossa me kaksi asumme erillään.
Äläkä puhu minulle kadonneista kyynelistä
älä syytä minua hajaantuneista suudelmista;
satatuhatta elämää mahtuu elämään,
kuin satatuhatta syntiä sydämessä.
Rakastan sinua! Rakkauden liekki, vahvempi
elvyttää. Unohda menneisyyteni, hullu!
Mitä väliä sillä on, kuinka kauan olen elänyt näkemättä sinua
jos rakastan sinua edelleen niin monen rakkauden jälkeen,
ja jos minulla vielä on, silmissäni ja suussani,
uusia suudelmien ja kyyneleiden lähteitä!
Kelloihin
Tornin kellot, soita ääneen!
Maa, jota kaipaamme äärettömyyttä, ei tyydytä,
haluamme valloittaa maailman, jossa asioita
ole ikuinen armon lähteessä.
Täältä, näiden ikävien rantojen mudasta
niin pitkälle kuin taivaan safiiri on erillään,
kantaa äänessäsi itkuäänemme
ja maan muinainen huuto häpeässä.
Juhlakellossa, katkeruuden kaksinkertaisuudessa,
tuskan taisteluissa kaiken, mitä kärsimme
vie hänet korkeuden välittömään yksinäisyyteen.
Ja voi kelloja! kerro heille ylimielisesti,
tuskamme niille tähdille, joissa synnyimme,
toivomme niille tähdille, jonne menemme!
portugalin kieli
Lazion viimeinen kukka, viljelemätön ja kaunis,
Olet samaan aikaan loisto ja hauta:
Alkuperäistä kultaa, joka on epäpuhdasta denimistä
Karkea kaivos navigointisoran joukossa...
Rakastan sinua tällä tavalla, tuntematon ja synkkä,
Kovaääninen kylpyamme, yksi lyyra,
Että sinulla on procelan torvi ja pilli
Ja kaipuun ja hellyyden vetovoima!
Rakastan julmuuttasi ja tuoksuasi
Neitsytmetsistä ja leveästä valtamerestä!
Rakastan sinua, oi töykeä ja tuskallinen kieli,
Millä äidin äänellä kuulin: "Poikani!"
Ja jossa Camões itki katkerassa maanpaossa,
Onneton nero ja tylsä rakkaus!